Jos mieli vuotais verta, se ois varmaan jo vuotanut kuiviin minulla, ja monilla muilla.

Onneks siinä missä fyysiset ruhjeet voi ihan oikeasti tappaa, niin olen huomannut, että ainakin omalla kohdalla kaikki kolaukset mitkä kohdistuu ihmiseen henkisesti, voi myös vahvistaa. Ja yleensä se sitä kaikken eniten tuntuu tekevän. Kun tarpeeks monta kertaa altistuu samalle ikävälle tunteelle, sitä oppii käsittelemään, ja se ei tunnu jossain vaiheessa enään niin pahalta. Sitä on minun mielestä henkinen vahvuus.

Mut kuitenkin pistää pahasti epätoivon partaalle, kun on melkein koko ikänsä kokenut täysin samoja hirveitä olotiloja, eikä ne tunnu yhtään helpottuvan. Tajusin yks päivä, että se johtuu siitä kuinka olen melkein koko ikäni niitä olotiloja ja ongelmia yleensäkkin vain paennut. Omaan päänsisäiseen maailmaan. Mutta se ei ole missään vaiheessa tarkoittanut, että mulla ois ollut jotenkin oikeesti hyvä olo. Se negatiivinen fiilis aina kummitteli jossain takana.

Ja varmaan kun ongelmia on koko elämän pakoillut, niin ne on vaan paisunut ja paisunut. Jos ne ois hoidettu sillon, kun olin nuori niin oisin varmaan nykyisin yhtä terve kuin muutkin.

En mä välttämättä jossain 4 vuoden iässä ois tajunnut jotain sellaista, että "pitää kohdata omat sisäiset demonit" tai jotain tämmöistä, siinä vaiheessa en edes tiedostanut mitään ongelmia. En miettinyt. Mutta silti mulla on typerä fiilis, mulla oli selkeesti paha olo, miksen tehnyt ikinä asioille mitään? Miks mä en ikinä huomannut, että jotain on pahasti vialla?