I'm scared as hell. Sydän hakkaa kahtasataa. 

Kaikki mitä meille ollaan on valhetta.

Koko maailman perusta on valheet.

Mulla on sellanen olo, et me kuollaan kohta kaikki

Meijät tapetaan, ruumiita kaikkialla.

Mä en kestä.

Tekis mieli vajota maan alle. Tai järveen, koska vesi on ihana asia. Tää maailma tuntuu taas liian pelottavalle ja murskaavalle, vaikka mitään ei ikinä varsinaisesti tapahdu. Mut tuntuu kokoajan että mun pitäis olla varuillani, muista ihmisistä, kaikki satuttaa kuitenkin. Tai en tiiä, ehkä mä ainoastaan ite satutan itteeni? Kun siis, mietin aina jatkuvasti sitä, välittääkö muut ihmiset musta vai ei, niin en tiedä kumpaan mun pitäis luottaa, niitten sanomisiin, vai omiin havaintoihin. Ja sekin, että mulle aina sanotaan, että tää ongelma on mun oman pään sisällä, et oon oikeesti vaan sairas, niin mitäs jos ei olekkaan silleen? Mitä jos kaikki ihmiset inhoiskin mua ja meen ihan palasiks kun saan tietää siitä?

Mua ärsyttää ihan sikana, päässä pyörii jatkuvasti samantapasia ajatuksia ja kysymyksiä, mietteitä. Ja tuntuu et en saa rauhaa niiltä ikinä, mää laiminlyön kaikki ja kaiken muun elämässä koska keskityn koko ajan siihen että selvittäisin nää kaikki iänikuiset kysymykset mitkä nakertaa. En pysty kauheen hyvin sosialisoimaan, en pysty käymään koulua kunnolla, en kykene oikeesti yhtään vitun mihinkään. Suljeudun itteeni.

Tiiän, että ois varmaan järkevää vaan nollata aivot näiltä jutuilta ja alkaa vaan toimia johonkin suuntaan, muuttamaan jotain osa-aluetta elämästä, mut jotenkin tuntuu että en PYSTY, ennen kun saan selvitettyy läpikotaisin mikä on missäkin vialla.

Tää tietämättömyys tuntuu ihan hiton musertavalle.