Jos mieli vuotais verta, se ois varmaan jo vuotanut kuiviin minulla, ja monilla muilla.

Onneks siinä missä fyysiset ruhjeet voi ihan oikeasti tappaa, niin olen huomannut, että ainakin omalla kohdalla kaikki kolaukset mitkä kohdistuu ihmiseen henkisesti, voi myös vahvistaa. Ja yleensä se sitä kaikken eniten tuntuu tekevän. Kun tarpeeks monta kertaa altistuu samalle ikävälle tunteelle, sitä oppii käsittelemään, ja se ei tunnu jossain vaiheessa enään niin pahalta. Sitä on minun mielestä henkinen vahvuus.

Mut kuitenkin pistää pahasti epätoivon partaalle, kun on melkein koko ikänsä kokenut täysin samoja hirveitä olotiloja, eikä ne tunnu yhtään helpottuvan. Tajusin yks päivä, että se johtuu siitä kuinka olen melkein koko ikäni niitä olotiloja ja ongelmia yleensäkkin vain paennut. Omaan päänsisäiseen maailmaan. Mutta se ei ole missään vaiheessa tarkoittanut, että mulla ois ollut jotenkin oikeesti hyvä olo. Se negatiivinen fiilis aina kummitteli jossain takana.

Ja varmaan kun ongelmia on koko elämän pakoillut, niin ne on vaan paisunut ja paisunut. Jos ne ois hoidettu sillon, kun olin nuori niin oisin varmaan nykyisin yhtä terve kuin muutkin.

En mä välttämättä jossain 4 vuoden iässä ois tajunnut jotain sellaista, että "pitää kohdata omat sisäiset demonit" tai jotain tämmöistä, siinä vaiheessa en edes tiedostanut mitään ongelmia. En miettinyt. Mutta silti mulla on typerä fiilis, mulla oli selkeesti paha olo, miksen tehnyt ikinä asioille mitään? Miks mä en ikinä huomannut, että jotain on pahasti vialla?

Yks asia kyllä, missä oon nyt lähipäivinä huomannut kehittyväni on se, että mulla on rutkasti enemmän itsevarmuutta, ei enään tunnu niin pahasti, että oisin riippuvainen muista.

Musta on jännä, miten lekurit ja sun muut tuntuu änkevän mun päähän sitä ajatusta, että olen täysin riippuvainen niitten avuista.

"Olen sairas", mutta miusta jokaisen kantsis unohtaa se ajatus, että on sairaita, ja sen sijaan keskittyy miettimään, mistä ne ongelmat johtuu, ja miten ne sais ratkastua. Koska ite olen huomannut, että kun alan ajattelemaan itteäni sairaana, iskee hillitön epätoivo siitä saanko itseäni ikinä kuntoon. "En parannu koskaan."

Mä olen niin yksinäinen. Mulla on muka kamalasti kavereita mut se ei tunnu siltä yhtään. Ei kukaan ole mitään, Kaikki on tyhjää, minäkään en ole mitään. Kaikki muut on tuolla jossain ja ne pitää hauskaa, enkä pääse yhtään perille niitten iloisesta tunnelmasta. Mut on lukittu tänne tyhjiöön tarkkailemaan muitten ilonpitoa, johon en osaa samaistua millään lailla.

Mulla on turvaton olo. Masentaa. Asiat nakertaa mua sisältä päin, enkä ees tiiä mitä ne asiat on. En tunnista niitä mitenkään, ne vaan on siellä.

Mistä ne on tullut? Mitä ihmettä mun sisällä on, mikä aiheuttaa tällasta. Mikä mua vaivaa?